Kuukausi on mennyt niin nopeasti..ja niin paljon on tapahtunut. Sitä on ollut koko ajan jonkinlaisessa valmiustilassa..

Olimme tosiaan kaksi viikkoa reissussa. Se todella teki hyvää. Rahaa meni enemmän, kuin uskalsin edes ajatella. Mutta saimme sitä kaivattua valoa, erilaista lämpöä, kuin täällä suomessa :D ja ennen kaikkea aurinkoa <3 Jos saisin mahdollisuuden, lähtisin lapsieni kanssa pois täältä Suomesta lopullisesti.. Vaikka tuskin sekään saisi meidän kaikkien elämää muuttumaan parempaan suuntaan. Kaipaan vain aurinkoa enemmän.. Ja periaatteessa mikään ei pidättele meitä täällä.

Loman aikana iltaisin iski pahoinvointia..yritin vain syödä. Se piti pahoinvoinnin kurissa. Yhtenä iltana siskoni kanssa puhuimme niitä näitä ja hänen sanansa "valeraskaus" iski tajuntaani. Ei, en ollut raskaana. Stressi ja pelko oli saanut minut ihme oireiden valtaan..olin valeraskaana.

Kotiin päästessämme lähdimme jo seuraavana päivänä äitini luokse viettämään joulua. Kävin myös treffeillä tuon erään miehen kanssa, jota olen nyt muutaman kuukauden tapaillut. Heh, hassua. Emme ole pussailusta edenneet mihinkään. Ja nytkin kun näimme, pussailimme hetken, kun olin lähdössä pois. Mies vain jatkoi ja saattoi minut melkein sisälle asti ja halusi kovasti pussailla lisää. Minä en halunnut pussailla. Se alkoi tuntua iljettävältä. Ei miehen takia, en tiedä mikä mätti. Mutta varmasti se on minun syytäni. Sillä seksikään ei ole ollut minun mielessäni lainkaan moniin kuukausiin.

Tyttäreni piti mennä 23.12 ekaa kertaa isänsä vanhemmille. Näkemään mummiaan ja ukkiaan. Tuona päivänä kysyin miten olisi vierailun laita. Mieheltä tuli, ettei nyt pysty. Hänen isänsä oli kuulemma kyseisenä päivänä saanut tietää sairastavansa vatsasyöpää ja äitinsä teke joulusiivousta. Suututti todella paljon! Ensinnäkin hänen isänsä on saanut tiedon jo aiemmin taudista, joten se oli vain hyvä tekosyy taas siirtää asiaa. Minulla on lähteeni, tiedän, ettei tämä ollut mikään uusi ja yllättävä uutinen! Ja äidin joulusiivouskin oli hyvin keksitty tähän :) Sen varmasti oli jo tehnyt..ja sekin oli jo tiedossa pari viikkoa aikaisemminkin, kun mies tuota minulle ehdotti ;)

Aattona tyttäreni isä tuli tuomaan tyttärelleen lahjan. Sitä hän oli yrittänyt udella, mitä tyttö haluaisi lahjaksi..mutta miehellä oli jo ennestään kaksi tytärtä, niin kolmannen tyttären lahjan varmasti keksisi itsekin. Sen takia en koskaan siihen uteluun vastannut. Halusin, että isä hommaisi lahjan itse, lahja olisi lähtöisin HÄNELTÄ! Ja mitään ihmeellistä tyttö ei tarvinnut. Sillä olen pitänyt huolen, että lapsillani on kaikkea.

Isä pussasi tytärtään otsalle. Ja katosi viettämään joulua vanhemmilleen.

Meidän joulu meni miten meni. Söimme melko myöhään ja avasimme lahjat vasta siinä seitsemän jälkeen illalla. Äitini oli ollut ylitöissä koko loppuvuoden, joten tämä joulu taisi saada hänet "räjähämään" eikä suostunut tulemaan joululahjoja aukaisemaan meidän muitten kanssa. Hän kun olisi halunnut siivota keittiön valmiiksi vielä ja tehdä jälkiruoan ja ja..mutta minusta (ja meistä muistakin) se olisi ollut kohtuuttoman pitkä aika odotuttaa yhtään enempää. Lapsien juhlahan tämä joulu on. Siivota (siellä oli muutenkin ihan siistiä, ei kaiken pidä olla tiptop) ehtisi myöhemminkin! Illalla äitini alkoi myös riehua minulle siitä, kuinka annoin lasteni katsoa elokuvaa kahdentoista aikaa yöllä netflixistä!! Kuinka huono äiti olinkaan, kun en vain välittänyt lapsistani. Neuvoin häntä menemään vain nukkumaan päänsä selväksi. Siitä hän tiuski, kuinka törkeää minulta mennä väittämään lasteni kuullen, että hän oli humalassa. Itse vastasin tuohon, kuinka törkeämpää oli sanoa minun lapsilleni, etten minä, heidän äiti muka välitä heistä! Kello oli tosiaan paljon, mutta oli LOMA. Kyllä he saivat katsoa leffan loppuun! Turha nipottaminen oli turhaa!

Seuraavana päivänä keskimmäinen lapsistani meni viettämään isänsä kanssa aikaa (ja veljensä). Olivathan he tulleet käymään meidän "kylillä". Sain muutaman kuvaviestin, jossa veljekset riehuivat ulkona. Näytti olevan hauskaa. Esikoinen meni vuorostaan kaverinsa luokse ja tuli vasta illalla siskoni kanssa samaa matkaa takaisin. Sain hetken hengähtää. Ahdistus kuristi sisuskalujani. Mitä jos olinkin raskaana? Pahoinvointi oli rajusti pahentunut ja tuli myös päivisin! Ahdisti! Lähdin moikkaamaan kaveriani tytön kanssa. Kävelylenkki auttoi paljon!

Viestittelin tyttäreni isän kanssa ja vähän kepillä sohien jäätä, kerroin epäilyksestäni raskaudesta. Vaikka sisimmissäni, kukaan ei huutanut "vauvan" pelastusta... eli sisin, kertoi, että ei ollut mitään "vauvaa". Ja miehellekin kerroin enemmän sen olevan pelkoa. Mies lupasi, ettei asia vaikuttaisi tyttäreen mitenkään. Mutta kappas, niin loppui päivittäiset viestittelytkin, kuin seinään :D Mutta sen tiesinkin. Enemmän tämä oli testi, kuinka paljon asiat vaikutti tyttäreen. Ja nähtävästi todella paljon.

Vuosi vaihtui ystäväni luona. Pojat oli ystäväni kanssa katsomassa ulkona raketteja, minä katselin tytön kanssa raketteja ikkunasta. Otin uuden vuoden avosylin vastaan. "Kohti uusia pettymyksiä" :D

Poikani halusi lähteä isänsä luokse. Olin ihmeissäni hänen nopeata päätöstään mennä eri kaupunkiin. Aikaisemmin, kun se ei ollut onnistunut edes ajatusleikkinä häneltä. Nyt hän uhkui intoa, kertoi mitä aikoisi tehdä veljensä kanssa. Eikä todellakaan olisi tulossa yhtään aikasemmin kotiin, vaan halusi olla vimeisen lomaviikon siellä. Vaikka olin hämilläni, olin iloinen. Vau! Tästäkö tämä lähtisi rullaamaan eteenpäin. Poikani alkaisi viettämään enemmän aikaa isänsä kanssa <3

Laitoin hänen isälleen heti viestiä ja saimmekin sovittua heti seuraavalla päivälle lähdön. Saatoin pojan junaan ja niin hän lähti reippaasti kohti uusia seikkailuja :) 

Kauaa ei tuota kestänyt..jo samana iltana poika soitti itkien kotiin ja kertoi voivansa pahoin. Ajattelin aluksi sen johtuvan stressistä. Olihan vuosi sitten isänsä luota tullut kesken kaiken pahoinvoinnin takia, nukahtanut samantien sohvalle ja nukkunut aamuun asti. Henkinen väsymys? Kehotin poikaa juttelemaan isänsä kanssa ja juomaan vettä..

Isänsä laittoi myöhemmin viestiä, että poika oli oksentanut kerran ja nyt oli ihan ok olo. Nukkuisi pojan vieressä sen yön. Kiitin häntä. Tuntui pahalta olla kaukana pojasta, mutta helpotti, että isänsä oli siellä. 

Päivällä laittoi viestiä vielä, että poika oli oksentanu koko yön. Soitin hänelle ja aika kärttyiseltä kuulosti puhuessaan kanssani. Illalla taas poika soitti minulle itkien ja sanoi haluavansa kotiin. Se ei ollut mitenkään mahdollista, joten yritin rauhoitella poikaa. Juttelisimme seraavana päivänä lisää, lupasin kysellä koska poika pääsisi tulemaan takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä isänsä soitti minulle ja kertoi kuinka ei saa poikaa syömään. Ei edes houkuttelu uimisella saanut poikaa syömään. Heillä kun aikuiset määrää mitä lapset tekevät, pojallani oli selkeästi säännäissä ongelmia! (hmm...säännöissä ongelmia??? Jos poikani oli juuri oksennustaudissa niin ei varmaan ruoka heti maistukaan. Ihme vähättelyä ja selkeästi jokin ongelma minua tai poikaansa kohtaa! Tuli sellainen olo, että syyllisti meitä siitä, että hänen poikansa oli tuonut oksennustaudin heidän kotiinsa ja vielä ihan TAHALLAAN). Hillitsin itseni puhelimessa ja yritin ehdotella fiksummalta kuulostavia ehdotuksia poikani syömättömyydelle. Lupauduin soittamaan pojallekin vielä ja juttelemaan asiasta. Mutta missä isän ymmärtäväisyys? Miksi noin negatiivinen?

Juttelin pojan kanssa, joka taas itki ikäväänsä. Halusi kotiin, kerroin, että seuraavana päivänä pääsisi tädilleen, joka toisi hänet kotiin.

Illalla sain viestin poikani isältä: "No nyt tää tauti on mulla ja xxx" (xxx on poikani veli). Ja piaan siitä poikani soittaa itkien, kuinka haluaa pois isältään. Kertoi, että kaikilla oli melkein oksennustauti, ei halunnut olla siellä enää hetkeäkään. Rauhoittelin, että menisi nyt nukkumaan, pääsisi pois seuraavana päivänä. Yksi yö nukuttavana vain. Hän kestäisi sen.

Seuraavana päivänä sain viestin:

"Poika on siis lähdössä tänään pois.En tiiä mikä sitä vaivaa, ei syö vieläkään. Ja ei puhu mulle mitään, välttelee ja jos meen samaan huoneeseen missä se on mni sit se lähtee pois..kuiskii siskolleen jos satun olee lähellä ja välttelee katsekontaktia. Jostrain kumman syystä se ei tuu toimeen eikä halua olla täällä, vaikka meillä on perus säännöt kaikille."

Pakkohan tuohon oli vastata. Aluksi olin kirjoittamassa, etten haluaisi puolustella lastani..mutta herranjestas halusinhan minä puolustaa lastani, kun isä ei selkeästi yhtään osaa ajatella järjellä asioita!!! Hän ei yhtään halua edes yrittää mennä poikansa kenkiin ja ajatella sitä kautta tapahtumia!!!

"En usko, et nyt on kyse säännöistä. Ei pojalla ne ole niin iso ongelma ;) Taitaa nyt olla paljon syvemmällä..

Poika on herkkä ja oon kauan puhunut hänelle, et menis välil sinne sunkin luona käymää. Mut monesti sanonu, ettei haluu, ku me muut oltas tääl kotona. Ni tuntuu kuulemma ikävältä olla kaukana. Ja siitä puhunut, et haluis välil viettää kahdestaan aikaa. Sitä kun hän ei saa koskaan sun kans vietettyä..

Ja se on yllättävän tärkeetä saada jakamatonta huomiota. Poika kun ei ole veljensä kaveri, joka tulee yökyläilee, vaan on sun poika. Sisaruksetkin on tärkeät ja poikakin sen tietää. Ja tykkääkin todella paljon. Mutta joskus tarvitaan vähän ymmärtämistä..ja varmasti ootkin yrittänyt asettua pojan tilanteeseen.

Mutta tosiaan nyt ku lopulta poika sai kerättyä rohkeutensa ja lähti innoissaan sinne (oli niin innoissaan ku kuuli et pääsee teille ja kerto kaikkee mitä aikoo veljensä kanssa tehä yms) ja samantien tuli kipeeks. Ja viel oksennustauti. Viikko sit sano, ku puhuttiin kaikista taudeista, et oksennustauti on se pahin mitä pelkää eniten.

Pelko sairaana ollessa. Onhan oksennustaudis aika turvaton olo. Tottunu sairastaa kotona. Ei oo tottunu olla muutenkaan paljoa teillä :(

Ni ihan varmasti iski paniikki, kun ei päässytkään tuttuun (kotiin) paikkaan sairastamaan tutulla tavalla..koska varmasti meillä kaikilla on omat tapamme.

Pettymys sairauteen. Pettymys, kun ei suunnitelmat onnistuneetkaan. Pettymys, kun muutkin saivat taudin..mahdollisesti ajatus, että häntä syytetään nyt taudin aiheuttajana. Pelko. Mahdollisesti pelkää, että menettää sut. Ajatus: "onko tarpeeksi hyvä". Ikävä.

Syitä varmaan niin paljon. Kasautunut. Ja ottanut varmaan sut nyt siihen pahanolon tunnemökky kohteejs purkaa. Kun ei tiiä miten muutenkaan toimia.

On meinaa todella huono puhumaan.

Oon saanut pojan puhumaan, ku ollan vietetty koko päivä kahdestaan. Ja vast viimesen puolen tunnin sisään on oikeastikin puhunut yllättävän avoimesti ajatuksistaan. Mut poika tarvii sitä aikaa paljon. Sen takia oon sullekin yrittänyt siitä kahdenkeskisestä ajasta puhua (ymmärrän kyl, et nyt täl reissul ei siihen oo ollut mahista, mut ylipäätänsä).

Mut ton samanlaisen käytöksen oon huomannu täälki olevan joskus.. Ja hän on silloin ollut hämillään. Mahdollisesti suuttunut. Ja välil syy suuttumiseen jäänyt mullakin huomaamatta :/  Loukkaantunut jostain?

Kerran meni niin pahaks, et tuntu, ettei saanu mitää kontaktia. Pysäytin pojan ja sanoin, et mä oon huolissani hänestä. Jotenkin silloin se tilanne tauhoittui.

Pojal ollu aina noi tunteet niin voimakkaita, niin hyvässä kuin ikävissäkin. Välil niin onnellinen, et hoilaa vaa ja välil nii kiukkune, ku mikäki. Mut nopeesti kyl leppyy."

Sain häneltä vastauksen pian:

"No musta kun tuntuu et mä en oo saanu oikeen koskaan sitä kosketusta poikaan. Hyvin kyl vastasit :)"

Tuntui pahalta, mutta hyvä, että vastasi rehellisesti. Loppuosa vittuilua? Samapa se. Halusin kertoa oman näkemyksen pojasta. Poika meinaa ei saanut isänsä luona yhtään ymmärrystä. Laitoin hänelle vielä:

"Se vatii työtä..ja aikaa, mut ennenkaikkea sitoutumusta siihen, et oikeasti yrittää ja teke kaikkesa sen eteen, et sais sen kosketuksen.

Koska poika on todella ihana, kun siihen tutustuu. Ajattelee muita..mullekin tarjoo heti hanskansa pakkasella jos oon ne jättäny kotiin. Näin tehny ihan tarha-ajoilta lähtien..

Suuttuessaan tosin kaikki nää unohtuu. Ja osaa kyl olla todella pistävä :/"

"Ja viel laitettava, et eihän sitä kosketusta/sidettä synny, jos ei vietä toisen kanssa aikaa :/

Toivottavasti pojan kanssa saatte ennen pojan lähtöä jonkinlaisen sovun. Oon aina sanonu pojalle, et koskaan ei saa erota/lähteä riidoissa.. Sitä kun ei koskaan tiiä milloin se on viiminen kerta.. :("

En saanut enää vastauksia. Mutta toivon, että isä alkaisi miettimään asioita..tai siis TOIMIMAAN! 

Poika kun tuli kotiin, odotin jotain tunnepommia, mikä räjähtäisi. Mutta ei. Hän vain ujelsi pari päivää, kuinka ikävä hänellä on ollut meitä. Kuinka hän ei ikinä enää menisi isänsä luokse. Nyt viikko noista sanoista, on tietty jyrkkyys kadonnut. Hän voi mennä kuulemma isälleen, jos me muutkin olemme samasa kaupungissa. 

Mutta isästään ei ole kuulunut mitään. Ei soittoa tai viestiä, että kuinka meni matka tms. Ei mitään. Ihan kuin hän olisi helpottunut vain siitä, että poikansa lähti. Työtä isä-poika-suhteen eteen ei ole selkeästi valmis tekemään mitään. Ja sitten ihmettelee, kuinka asiat on niin kuralla..huouh! Mielenköyhyyttä. Surullista :( Mutta en minäkään voi tehdä kaikkea.

Pojan kanssa on mennyt tosi hyvin tämän viikon.. Tänään kauhean kiireen ja stressin vallassa, jouduimme juoksemaan hammaslääkäriin pojan kanssa. Häneltä otettiin muotit hampaista. Ei mikään uusi juttu, mutta ahdistavahan tuo on aina ollut. Muistan itsekin muotin ottamiset ja se oli kauheaa!!! Poikani vain yökki ja oli ihan punainen. Kun lähdimme hammaslääkäristä hän oli todella vihainen minulle. Kysyin miksi oli niin vihainen. Ja sanoin, ettei ollut minun syyni, että häneltä otettiin muotit hampaista. Niin kuului tehdä, että saataisiin hampaat kuntoon. Oikeanlainen hoito.

Poika sanoi, "Se on sun syytä!"

- "Kuinka se voi olla mun syytä?"

- "Koska sä synnytit mut. Se on sun syytä! Sun kuuluu tappaa mut! Mä en halua enää elää"

Pysäyttäviä sanoja.

Yritin halata häntä ja sanoin, että hän on minulle rakas ja tärkeä, enkä ikinä tappaisi häntä, vaikka kuinka hän sitä haluaisi. Hän lähti kävelytieltä, sivuisalle metsäreittiin, jonne en päässyt rattaiden kanssa..maa oli niin luminen. Huusin pojan perään vain: "Tuu nyt, mennään kotiin". Jatkoin kävelyä. Löysin poikkitien, menin sitä..näin poikani joka kääntyi samantien, kun näki minut. 

Alkoi sataa lunta täydellä vimmalla. Lumihiutaleitten osuessa kasvoihin, se jopa sattui. Tuuli puhalsi todella kylmästi. Halusin kotiin ja pian. Lähdin kävelemään kotiinpäin. Sormeni olivat ihan jäässä, mietin mielessäni, miksi olinkaan laittanut ohuet sormikkaat??? Missä minun kunnon talvihanskat, joita yleensä aina käytän, vaikka olisi 0 astetta.

Välillä pysähdyin ja katselin taakseni, eikä poikaa näkynyt missään. Tuuli ja lumisade paheni pahenemistaan ja näkyvyyskin alkoi olemaan huonoa. En voinut jättää häntä yksin! Se olisi väärin! Lähdin takaisin päin, minun ei tarvinnut kävellä paljoa, kun kuulin takaani: 

- "Idiootti"

Oi, kuinka ihanalta tuo kuulostikaan. Minun poikani oli tallessa. Hänellä oli silmät punaisina itkemisestä. 

- "Tuu, mennää kotiin"

- "Lähe menee, idiootti! Mä en tuu, mä haluan kuolla tänne. Jäätyä. En ikinä syö mitään ja kuolen!"

Menin poikani lähelle. Jätin rattaat tienreunaan. Otin poikaani kiinni. Hän käänsi selkänsä, muttei enää lähtenyt karkuun. Halasin häntä ja kerroin hänen olevan todella rakas, enkä halunnut hänen kuolevan. Tuolloin kyyneleet valuivat jo silmistäni ja äänenikin sortui. Minun oli kuitenkin pysyttävä kasassa. Lähdimme kotiin päin. Hän kulki vierelläni koko ajan.

Poikani oli vihainen vielä, eikä suostunut tulemaan kauppaan kanssani. Sanoin, ettei hänen olisi pakko mennä kouluun tänään, menisi kotiin vain odottamaan. Kävisin pikaisesti kaupassa. Poika lähti uhoten kotiin päin. Minun oli mentävä kauppaan, tytöllä oli lounasaika, eikä meillä ollut ruokaa.

Menin lämminruokatiskille. Otin tuoreperunamuussia ja pari broilerinkoipea. Tytölle ja pojalle lounaaksi. Sekä tietty muutkin ruokatarpeet ja lähdin nopeasti kotiin. Poika tuli heti kuullessaan meidät alakertaan, hymyili, otti kauppakassit ja vei ne kotiin. Laitoin ruoan ja söimme sovussa. Halasin poikaa vielä ja sanoin, että olen kovin surullinen, kun hän puhuu kuolemasta. Jos oikeasti haluaisi kuolla niin hakisimme yhdessä apua hänelle. Lupasin, että elämä on todella ihanaa, ettei aina olisi niin paha olla. Pussasin häntä vielä poskelle ja kerroin, kuinka rakas hän olikaan. Hän lähti kouluun iloisin mielin.

Olen niin monta vuotta käyttänyt aikani ja energiani poikieni..lasteni isiin. Nyt on aika unohtaa nuo isät. He eivät ole pistänyt tikkuakaan ristiin lastensa eteen. Minä yritin ja tein niin paljon. Mutta minun energiani ei heihin enää yletä. Vaan se menee paljon tärkeämpiin kohteisiin. Minun omiin lapsiin <3 

Vuosi 2017 on jo näyttänyt minulle mikä on se tärkein. Lasteni hyvinvointi. Oma hyvinvointini. Muulla ei ole väliä, se on mukavaa plussaa vain. Mutta ei minun stressinaihe. Me pärjäämme. Meidän on pärjättävä. 

Tytär 1v 7kk (4 pvn päästä)