Aikaa on taas mennyt. Se menee niin nopeasti. Tyttäreni on kohta yhden vuoden. Vauva-aika alkaa olemaan taputeltu ja taaperoikä alkaa lähenemään. Huh! 

Isä ei ole vieläkään nähnyt tytärtään..enkä usko, että koskaan tuleekaan näkemään. Olen viikottain hänen kanssaan nyt kirjoitellut. Hän on kysynyt tyttärensä kuulumisia. Voivotellut kuinka kiirettä pukkaa ja selitellyt kaikenmaailman tekosyitä, kuinka kiirettä on siellä ja täällä ja kuinka 15h työpäivät sitä ja tätä. Ja kuinka on pahoillaan, ettei ole päässyt tulemaan moikkaamaan. Mutta mitään päivää ei kuitenkaan sano, milloin tulisi. Vain pelkkää sanahelinää.

Viimeisin viesti, jonka lähetin hänelle viikko sitten oli: "Varmasti löytyy aikaa (hetki), kun sitä haluaa :)". Ja tämän laitoin, kun hän "yritti katsoa jos ehtisi tulevalla viikolla näkemään pikaisesti". Mitään ei koskaan vastannut takaisin, hiljeni kuin muuri. 

Ehkä hän ei ollut edes tosissaan. Ehkä tuo oma lapsi kummittelee jossain takaraivossa ja tylsinä hetkinä se saa tuon miesraassun kirjoittamaan minulle. Saaden jotain pientä tyydytystä. Saaden itsensä uskomaan olemaan taas parempi ihminen, "en ole lastani hylännyt, näen hänet joku päivä vielä".. Joku päivä..niin sitku-ihminen ajattelee. Jatkaen haitallista elämäntapaana, tuhoten itsensä hitaasti. Valehdellen itselleen, että joku päivä asiat tulevat muuttumaan parempaan. Totuus on vain se, ettei ole olemassakaan tuota joku päivää. Se on vain sanahelinää, jota käyttää saaden "lisäaikaa". En vain ymmärrä tässä asiassa sitä..sillä aistin jonkun ajan tikityksen. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta aikaa ei ole ehkä tarpeeksi.

Ehkä minulla on jokin kriisi meneillään. Joku kolmenkympinkriisi? Sillä olen tajunnut ajan nopeuden. Elämä näyttää niin erilaiselta, kuin vähän aikaa sitten. Näen/ymmärrän kaiken sen mahdollisuuden mitä elämä antaa. Mutta kuinka hyvin siihen pystyy ottamaan kiinni? Mahdollisuus. Oppimisen innon/mahdollisuuden. Maailman kauneuden, ihmeellisyyden ja kiinnostavuuden. Kuinka paljon tällä maapallolla on näytettävää, opetettavaa ja annettavaa (henkisesti). Näen asiat laajemalla perspektiivillä. 

Samalla ajattelen joskus kovin paljon kuolemaa. Kuinka se voikaan tulla hyvinkin "puskista". Niin nuorille kuin vanhoille. Ovatko ihmiset aavistaneet kuolemansa sinä päivänä, sinä hetkenä..? Mitä sitten tapahtuu ihan oikeasti? Voiko ihminen vain lakata olemasta? Kadota? Tuntuu niin kauhealta jos ihminen vain katoaisi. Sielu, tuo tietoisuus vain häviäisi. Karua. Vai onko? Surullista. Sillä niin kauniita sieluja vain katoaisi. Mahdollista?

Mitä jos taivas onkin vain sepittelyä helpottamaan ymmärtämään kuolemaa? Ja päästämään irti, siinä toivossa, että vielä jonakin päivänä näkisi rakkaimpansa. Mitä jos se onkin vain satua? En halua uskoa tähän. 

Sielu, ihmisessä oleva tietoisuus. Näen sen hyvin herkkänä ja ennenkaikkea kauniina. On nuoria ja vanhempia sieluja. Mitä jos nämä sielut vaeltaisivatkin tässä elämässä edestakaisin? Mitä jos niin läheiset ystävät tuntuvatkin sen takia niin rakkailta ja läheisiltä, koska ovat olleet koko elämiemme (kyllä monikossa) ajan meidän kanssamme. Sen takia puhutaan sielunkumppaneista, kun löytää sen henkilön, josta kehkeytynyt elämien aikana niin läheinen. Sielut muistavat toisensa? Sen takia yhteenkuuluvuus joidenkin kanssa niin salamannopea.

Tästä tulikin mieleen, kun hetken aikaa puhuin poikieni kanssa kuolemanjälkeisestä. Pohdimme erilaisia tilanteita..Nuorempi poikani sai vain sanotuksi: "mitä jos sitä syntyisikin tytön vartaloon, vaikka olisikin poika". Mietin mielessäni, että niin sitä on moni syntynytkin..

Näitä asioita voisi pähkäillä ja miettiä vaikka, kuinka paljon. Mutta ehkä kuitenkin olisi parempi vain yrittää pysyä tässä hetkessä. Nauttia hetkestä. Arvostaa kaikkea. Ennenkaikkea sitä, kuinka saa vedettyä henkeä keuhkoihinsa. Hengitettyä. Ja sitä kuinka saa mahdollisuuden nähdä. (Maapallo, sen kauneus. Jopa ruohon vihreys..se on niin kaunista. kuinka luonto voikaan tarjota ihmsielle niin paljon kaikkea hyvää. Ihmisen ei pitäisi olla niin ahne ja ottaa vain). Itseasiassa kaikki ihmisen aistit. Vau. Mikä lahja!

Arvostaa sitä, että saa herätä uuteen päivään <3 Se ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Ja ne ihmiset, jotka tulevat elämään ja näyttävät, että hyvyyttäkin on olemassa <3 Olen niin onnellinen, että olen saanut elämääni niin paljon ihmisiä. Tämän uuden polkuni myötä olen saanut yllättäviltäkin tahoilta ystäviä. Ja täytyy myöntää, että olemme ystävystyneet tyttäreni vanhemman isosiskon äidin kanssa. Näemme aika säännöllisesti ja pölötämme paljon kaikesta. Hassua, että olemme kummatkin lapsuutemme viettänyt samalla alueella. Melkein naapureita :D

Omista oloista..

Täytyy myöntää, että joinakin hetkinä tunnen itseni niin väsyneeksi, niin loppuunkäytetyksi. Enkä osaa sanoa, kuinka minä voin. Sillä en tiedä. Toisinaan elämä on ihan ok. Minulla on kavereita, lasten kanssa menee ihan hyvin, Elämä on aika tasapaksua. Enimmäkseen. En osaa kaivata ketään. Vaikka samaan aikaan kaipaan jotain. En kuitenkaan koe onnellisuutta, vaikka iloitsen lapsistani..niin suru on läsnä. Ehkä juuri sen takia, kun pohdin liikaa. 

Liikuntaa olen pikkuhiljaa aloittanut. Onhan se vielä kropan herättelyä salilla, mutta parempi se on kuin ei mitään. Olen kuitenkin armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse olla kunnossa nyt. Vasta seuraavana kesänä odotan näyttäväni hyvältä bikineissä :D Hahaaa! Ainakin siltä, että itse viihdyn niissä :) Nyt olen liian laiha. Joten tulevaisuudessa näkyvissä ainakin massakausi :D :D Tai jotain.

Välillä on kiva murehtia pienistä. Niille pienille murheille, kun voi itse tehdä ja paljon :) 

Tytär 11kk (1vko+4pv)