(kirjoitettu perjantaina 27.11.2015 yöllä)

Kuinka kaunista ihmiselämä onkaan..ja kuinka sen vasta tajuakaan vanhemmiten. 

Esikoiseni naureskellen ihmetteli tänään, kuinka aina vanhukset jäävät kuikuilemaan vauvanvaunujen "matkustajaa" ihaillen. Kuulemma meidänkin tyttöä jäänyt aina katselemaan. Ja onhan se totta..monet tulevat juttelemaan ja muuten vain katselemaan pientä..vieläkin. Mutta enemmän, silloin kun tyttö oli ihan pieni <3 Yritin selittää ihmisten, varsinkin vanhempien ihmisten..jotka ovat nähneet elämän laajan kirjon..he ovat eläneet niin pitkän elämän. Ja vauva..hän taas on niin uusi. Hänen elämänsä on vasta niin alussa. Kuinka kaunista, niin herkkää ja niin ihmeellistä. Onhan se ihmetyksen arvoinen <3 Ja aina uutta elämää pitäisi osata arvostaa ja ihastella..

Tänään puhuimme poikani kanssa taas paljon isättömyydestä. Kerroin myös hänelle ajasta, kun hänen isänsä vielä näki poikaansa. Puhuimme paljon myös tyttäreni isästä. "Miten voi olla noin idiootti, ettei haluu nähä omaa lastaan?", oli poikani kysymys tuosta miehestä. En puolustellut isän käytöstä, mutta en haukkunutkaan. Idiootiksi häntä kyllä nimitin, mutta tottahan se on. Yritin kuitenkin ymmärtävästi selittää syitä käytökselle..ehkä höpötin liikaakin. Poikani kiltisti kuunteli..halusin vain hänenkin ymmärtävän, että ei ole vain kilttejä ja pahoja ihmisiä/asioita. Jokaiselle on syynsä. (Tietenkin kaikkiin "häiriö" käytöksiin voi ITSE vaikuttaa, kun sen ITSE tiedostaa ja haluaa päästä siitä eroon. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista. Joten ei voi mussuttaa, että ku on niin vaikea elämä ollut, et sen takia mä oon tällanen kusipää!)

Miksi siis lähdimme ylipäätänsä puhumaan näistä asioista? Poikani näki tämän iltaisen viestikeskustelun vahingossa (selatessaan kuviani), josta olin ottanut screenshotin ja lähettänyt parille kaverilleni eteenpäin..

Olin meinaa tänään saanut tyttäreni isältä viestiä whatsappissa..Hänen elatustuen maksaminen alkoi nyt marraskuussa. Maksua ei tosin kuulunut eikä näkynyt. Ei mikään yllätys, joten osasin siihen jo varautuakin. Odotin kaksi viikkoa ja marssin oikeusaputoimistoon. Sieltä hänelle kirjoitettiin muistutuskirje maksusta. Ajattelin, että olisi parempi antaa ulkopuolisten kautta hoitaa asia. Hän alkaisi ymmärtämään, että se on hänen velvollisuutensa, se on hänen tehtävä. Olisinhan minä voinut mennä suoraan kelaan (kuukauden odottelun jälkeen) valittamaan, ettei maksua ole tullut. Sen jälkeen kela olisi ottanut maksun hoitaakseen ja perinyt isältä myöhemmin maksut korkojen kanssa. Mutta ajattelin olla reilumpi..Näin hän saisi itse päättää haluaako maksaa korkojen kanssa vai ilman.

Tuossa kirjeessä annettiin tähän päivään mennessä aikaa ottaa yhteyttä "lakimieheeni" tai maksamaan "unohtunut" erä. 

* Isä:  "Laittaisitko sun tilinumeron." (lähetetty klo.20.09)

Katsoin sydän pamppaillen viestiä..se oli tullut muutama minuutti aikaisemmin..Tietenkin tilinumeron laittaisin, mutta miksi hän ei ollut katsonut papereista tilinumeroa aikaisemmin? Olihan tuo maksu pitänyt maksaa jo 4 viikkoa sitten!!! Piilottiko hän paperit, ettei tarvitsisi asiaa ajatella? "Poissa silmistä, poissa mielestä"? Hän on selkeästi saanut luettua kuitenkin tuon lakimiehen kirjeen ja selkeästi odottanut siihen määräaikaan asti (27.11), ennen kuin lähtenyt "toimimaan". Ja vain sen takia, ettei halua joutua ongelmiin oikeuden kanssa. Ja se olikin ajatukseni. Tiesin hänen alkavan toimia, kun pistäisin kovaa, kovaa vastaan. Sen takia en koskaan laittanutkaan itse muistutusviestiä henkilökohtaisesti. Koska se ei olisi hyödyttänyt..mitään ei olisi tapahtunut. 

Päätin lähettää tilinumeroni..mutta sitä ennen selailin puhelimeni kuva-albumia..halusin lähettää hänelle kuvan tyttärestämme.. 

* Isä: "En oo papereita päässyt hakee kun oon reissussa" (lähetetty klo.20.22)

* Minä: "Naurava kuva tyttärestämme, jossa hän katsoi suoraan kameraan isoilla tummilla silmillään. Kuvan alapuolelle liitin tilinumeroni." (lähetetty klo.20.22)

* Isä: "Pyysin vain tilinumeron" (lähetetty klo.20.23)

* Minä: "Ole hyvä vain" (lähetetty klo.20.23)  

Meinasin kirjoittaa hänelle vielä viestiä perään, kuinka hän tulisi vielä ymmärtämään elämän kauneuden..Sen ajan pystyin "näkemään" kaiken niin selvänä. "Näkemäni" oli niin rauhallinen..kuin "elämäntarkoitus". Rauha omalle sielulle. Me itse elämme omaa elämäämme. Ei ole väliä mitä muut ajattelevat elämästämme. Elämässä tapahtuu asioita, on tärkeää vain mennä sen mukana..eikä jarrutella. Tietenkin sitä pystyy ja pitääkin vaikuttaa omaan elämäänsä, niin paljon kuin pystyy. Mutta se on hyväksyttävä, että elämässä tapahtuu asioita, joihin ei ole valmistautunut. Joihin ei välttämättä ole valmis. Mutta tämä on elämää. Ja on otettava vastuu omista tekemisistään! Meillä kuitenkin on vain yksi elämä elettävänä ja se on tämä tässä näin! 

En lähettänyt viestiä. Kuinka olisin edes saanut sitä kirjoitettua lyhyesti ja ytimekkäästi..kun nytkin tuo minun kirjoitus sekamelskani ei oikein anna oikeutta sille tunteelleni. Kai se on hänen tehtävänsä luovia elämässä eteenpäin ja itse tajuta. 

Voihan se olla, että olen jossain ihme "syntymä_piri_huuruissani", kun näen, tunnen ja koen tämän elämän kauneus-jutun niin voimaakkaasti, niin syvästi :D Mutta ainakin tämä toimii! Ja saan puhtia jaksaa, jatkaa tätä elämistä. Aikomuksenani ei ole luovuttaa. Haluan opettaa lapsilleni tämän näkemyksen elämästä, haluan heidän arvostavan elämää. Pitävän sitä lahjana. Haluan heidän tietävän sen, vaikkei heillä ole isiä..niin he ovat tärkeitä, rakkaita, arvokkaita. Suuria lahjoja. Heillä on syy olla tässä maailmassa. Heidän kuului syntyä, heidän kuuluu elää.

Välillä tuntuu niin pelottavalta "nähdä" näin tämä elämä. Ja ei, en ole mikään "sokea imbesilli", joka ei näe elämän pahuutta. Kyllä näen, kyllä olen itsekin saanut osakseni siitä pahuudesta..Enkä tässä tarkoita näitä isä-sotkuja. Monesti olen miettinyt kuinka hyvä olisikin, kun ihmiskunta katoaisi maanpäältä kokonaan. Me emme ole tehnyt mitään hyvää täällä, olemme vain saaneet aikaa tuhoa. Mutta siellä missä on pahuutta, on oltava myös hyvää. Se tietty tasapaino. Vaikka sitä niin haluaisi, että kaikilla olisi hyvä olla, rauha ja rakkaus kukostaisi. Tietyntyylinen utopia. Niin toimisiko se kuitenkaan? Epäilen. Ei täällä ihmiskunnassa.

Mutta kuitenkin tuohon pelkoon..sosiaalisessa mediassa puhutaan, kuinka ihmiset vasta kuolinvuoteellaan "tajuaa" elämän asioita, kuinka olisi pitänyt sittenkin elää. Ja katuvat tiettyjä asioita elämässä. Pystyn kirjoitukseen samaistumaan..ajatukset ovat monesti niin tuttuja ja itsekin niin ajatellut. mutta jokin pidättelee joissakin asoissa..se tuo myös "turvaa" (vielä ei ole minun aikani). Pelkoon, jos jo ajattelen puoleksikaan niin paljon samoin, kuin kuolemankielissä olevat..tuleeko minun elämäni loppumaan piaan? Kyllä, ei, ehkä. Kaikki on mahdollista.

Sehän tässä elämässä onkin, kun lakkaisi murehtimasta näitä asioita (joihin ei vaan voi yksinkertasesti vaikuttaa). Turha murehtiminen saa aikaan tuskaa. Turhaa tuskaa, koska vapaana noista murheista saisi elämästä nautittua enemmän. Jokainen päivä on lahja. Jokainen henkäys on lahja. Ja sen vasta ymmärtää..kun menettää. Jos silloinkaan. 

Muistan viimeisessä masennuksessani, kun pelkäsin mennä nukkumaan..pelkäsin, etten koskaan enää heräisi (mietin kuinka kauan aikaa lapseni joutuisivat elää mätänevän ruumiini kanssa. Selviytyisivätkö he?). Ja joka aamu, kun avasin silmäni, olin ihmeissäni. "En kuollut! Elän!". Vaikka tuo oli synkkä jakso elämässäni, en halunnut luovuttaa. Tunsin pahimpien tuskaisten hetkien aikanakin vahvan ja paksun piikkijuurakon sisuksissani pitämässä minua kasassa. Jopa silloin, kun tunsin pahanolon "hyökkäävän päälle", kuin kietoen minut paksuun vaippaansa. Saaden minut tärisemään ja haukkomaan henkeä. Tiesin kuitenkin aina selviytyväni masennuksesta, vaikka olotilallisesti se oli pahin/satuttavin/pisin masennusjakso elämässäni. Elin lapsieni takia. He olivat ainut syy, miksi suostuin jatkamaan. 

Muistan vieläkin ne monet kerrat, kun kävelin ulkona. Tunsin fyysisesti, kuin jokin/joku piteli minua kainaloista ja "auttoi kulkemaan eteenpäin"..se oli hassu tunne. Tuntui, kuin en olisi ollut yksin, kuin joku olisi ollut läsnä. Hassua. 

Nyt huomaan eläväni myös itseni takia. Joten olen tainnut saada aikaan paljonkin muutosta..kiitos psykodynaamisen terapiani. Olen kuitenkin vielä keskeneräinen..niin kuin me kaikki. Olen kuitenkn mielenkiinnolla menossa elämässä eteenpäin, niin kauan aikaa kun minulle vain annetaan :)

Heh, hassu ajatuspieru tuli mieleeni. Joskus kerran hyvin kauan aikaa sitten (jonkun masennuskauteni aikana) mietin mielessäni, että jos jonakin päivänä saan tyttölapsen. Silloin olisin siihen oikeastikin valmis (henkisesti)..kasvattamaan tähän maailmaan tämän tytön. Tosin samaan aikaan mietin, että tyttölapseni isä olisi se minun elämäni mies silloin. Heh, totaaki aivopieru todellakin :D :D 

Ihanaa. Tuon isän aiheuttama tuskaisuus hänen tunnekylmäisyydestä katosi, kun sain purkaa olojani, tuntojani. Elämässä on niin paljon muutakin. Ajatukset vain täytyy saada kohdistettua niihin oikeisiin asioihin. Vihaan en halua sotkeutua, joten sen jätän pois. Haluan ymmärtää, haluan hyväksyä. Haluan jatkaa elämää. Tuo ihminen opetti minulle paljon. Opin arvostamaan enemmän elämää. Vaikka hän käytöksellään aiheutti/aiheuttaa tuskaa minulle, niin hänen takiaan sain niin paljon enemmän hyvää elämääni. Sain oman tyttären <3 Sain uusia ystäviä, näin vanhoista ihmisistä uusia ihania puolia. Perheemme tuntuu kasvaneen henkisestikin paljon..ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta jo nämä ajatukset saavat mieleni kirkastumaan ja sanomaan: "Elämä kantaa" ,"Me pärjäämme".

Sovinto itsensä kanssa helpottaa elämistä huomattavasti. Sen takia on hyvin tärkeää kantaa vastuunsa elämänsä aikana :)

Tytär 5kk (+11pv)