Tietokoneeni meinasi sanoa itsensä lopullisesti irti, joten melkein viikko hiljaiseloa takana netin suhteen. Kyllähän puhelimen netti on ollut käytössä, mutta senkin käyttö ollut vähäistä. Netti on alkanut menettää merkitystään..en ole niin jumiutunut koneelle :D Tehnyt siis hyvää minulle.

Tämä viikko on mennyt yllättävän nopeasti eteenpäin..salille en ole edes päässyt todella pahojen liitoskipujen takia. Jokainen askel on tehnyt tuskaa häpyluulle..onneksi sain parilta kaveriltani apua kauppareissuissa. Loppuviikosta jo olikin helpompaa liikkuminen, mutten kuitenkaan uskaltanut kauheasti lähteä rehkimään salille..tosin ei tuota aikaakaan ole ollut. Olen nähnyt paljon ystäviäni, näin myös kuopukseni tädin. Oli ihana suunnitella yhdessä tulevaa kesää ja hänen mökilleen menoa. Kerroin tilanteestanikin enemmän ja tuntui hyvältä kuulla, että tämä uusi tulokaskin olisi aina tervetullut. Vaikka tämän syntymättömän lapsen isänpuoleinen perhe ei hyväksyisi tätä lasta, niin sentään yksi suku hyväksyy. Koen niin suurta kiitollisuutta kuopuksen isänpuoleisesta suvusta, jotka hyväksyvät meidät täysin koko pakettina.

Huomaan, etten ole tällä viikolla kauheasti miettinyt olion isää tai hänen sukuaan. Välillä tietty kadulla kulkiessani mietin, huomaisiko hän minut jos ajaisi autollaan ohitseni, ajaisiko hän päälleni jos sattuisin kävelemään suojatiellä hänen edessä. Juu, välillä nuo ajatukset hieman karkaavat. Nuo ajatukset ei saa minua kuitenkaan enää tarkkaavaiseksi liikenteessä, vaan pystyn enemmänkin kohauttamaan vain olkiani ja sanomaan mielessäni: "Sama se, vaikka näkiski mut". Tuo "mies" ei vain kuulu lainkaan meidän elämään, häntä ei ole olemassakaan. Näin minusta on alkanut tuntumaan pikkuhiljaa..ja sitä hän varmasti haluaakin.

Joskus mietin hänen sukuaan..haluavatko he olla missään väleissä? Kuinka tärkeä perhe heille on? Onko elämän kulissi se tärkein, kuin oikeat ihmiset ja tunteet? Tuokin alkaa menettämään merkityksensä..En ala "myymään" lastani kenellekään, hän on arvokas, jos suku ei halua olla hänen elämässään..he siinä oikeasti menettävät. Elämä jatkuu..myös ilman heitä.

Vaikka ajatusmaailmani heitä kohtaan (kuin "isääkin") on "hälläväliä", en tarkoita, että maailmankuvani olisi kääntynyt ylösalaisin. Perhe ja suku on vieläkin tärkeä. Mutta uskon, että tietynlainen hyväksymisprosessi on käyty loppuun. Olen sinut itseni kanssa ja tämän raskauden. Osaan jo iloita tästä raskaudesta, enkä malta odottaa kesää. Ihana päästä vastaanottamaan pieni ihmisenalku tähän maailmaan. Alan olemaan valmis tässä prosessissa tietyllä tasolla..tietenkin tämä on kasvavaa sorttia ja muuntautuvaa..lapsen kasvaessa joudun läpikäymään näitä asioita niin itseni kanssa kuin lapsen..joten tämä prosessi on koko ajan päällä. Mutta olen valmis ottamaan tämän elämäämme mukaan. Enää en räpiköi vastaan, vaan hyväksyn.

Olen myös pikkuhiljaa saanut aikaiseksi laittaa kotiakin kuntoon..kohti kevättä, kohti kesää. Joihinkin tarvitsen vielä apua..mm.kiviseinän poraamiseen. Ehkä pitäisi itse sekin opetella, niin ei olisi riippuvainen kenestäkään. Saisi oman aikataulun mukaisesti tämän kämpän kuntoon, nyt tämä on odottamista odottamisen jälkeen..joskus niin turhauttavaa. 

Pitäisi sitä nostella ja kannellakin muutama painava lipasto ja senkkikin omille uusille paikoilleen..yleensä olen saanut kaikki nuo huonekalujen vaihdokset ihan itse muutettua..mutta nyt raskaana tuollaiset rehkimiset voivat aiheuttaa jopa istukan repeämisen tms. Joten en lähde edes riskeeraamaan vaan kiltisti odotan sitä apua. Verhot sentään sai vaihdettua ihan itse, vaikka äitini siitä sanonut, ettei enää niitäkään saisi laittaa :D Mutta ei se nyt niin vaarallista ole, ettäkö olisin jättänyt sen huvin tekemättä. Nyt ainakin oma huoneeni tuntuu niin paljon raikkaammalta pelkillä tekstiilien vaihdoksilla. Kevät ja valoisuus. Vielä kun saisin pinniksen (ei mikään kiire) niin saisi vauvaosion laitettua kuntoon. Päiväpeitto, pinnasuoja ja lakanat ovat valmiina jo odottamassa omaa paikkaansa.

Pikkuhiljaa, onhan tässä tätä aikaa vielä :) 

rv 29+0

Huomaan katsessani tuota lukua 29, se tuntuu niin suurelta luvulta, vaikka samaan aikaan tiedän aikaa olevan vielä 11 viikkoa h-hetkeen. Se on paljon se. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä milloin tarkalleen syntyisi..mutta aika varmoin mielin..pojatkin ovat olleet tarkkoja syntymäajan kanssa..olisiko tämä myös? Vai yllättääkö täysin? Mikä saa synnytyksen käynnistymään normalisti? Oma keho vai pystyykö ulkoiset tekijät jotenkin vaikuttamaan? Jää nähtäväksi. Ja ajatuksistani huolimatta..silti, on hassua, kuinka aika vain menee eteenpäin ja vatsa kasvaa ja todella olen raskaana. Outoa vieläkin. Sisäistänkö tämän oikeasti vasta, kun saan pidellä uutta tulokasta sylissäni?