Ja olot vain jatkuvat. Kuinka kauan tätä paskaa pahoinvointia voikaan kestää??? Olen niin väsynyt tähän, olen niin raivona kaikelle..ihan vain sen takia, koska olen niin väsynyt!!! Tämä on jotain niin kauheaa, olen kohta kaksi kuukautta ollut päivittäin "krapula"-oloissa. Henkisesti ja fyysisesti todella väsyttävää :(

Vihaan tätä raskautta niin paljon, ihan tämän pahoinvoinnin takia. Mietin jo eilen illalla tämän tulevan vauvan adoptioon antamista. Olen vain niin väsynyt tällä hetkellä!!! Olisiko vauvan elämä parempaa, kun antaisin hänet johonkin perheeseen, jossa olisi äiti ja isä? Voisivatko he antaa paremman elämän, tasaisemman elämän? Tietenkin taustalla olisi aina se, kuinka äiti hylkäsi lapsensa (lapsen näkökulma). Hän joutuisi sen kohtaamaan, ehkä itsekin joutuisin, jos hän myöhemmin ottaisi minuun yhteyttä.

Onko äidin hylkääminen pahempi, kuin isän hylkääminen?

Ainakin jos äidin ja isän erossa lapset jäävät isälle, niin syyttävä sormi osoittaa heti naista. Kuinka äiti pystyy jättämään lapsensa!! ja asiaa kauhistellaan ja naisen äitiyttä epäillään ja jopa sanotaan, ettei ole hyvä äiti. Olen tämän tilanteen nähnyt, sillä ystäväni antoi lapsensa isälle, äiti siis näkee vain viikonloppuisin. Ja sitten näissä tilanteissa, joissa isä tosiaan on sen lapsen/lasten kanssa, niin sitä sitten kumarrellaan niin, että perse laahaa maata ja isyyttä ylistetään, ja kuinka hieno ihminen onkaan!!!

Mutta entäs kun tämä yleisempi tilanne tulee, että nainen jää lasten kanssa. Yksinhuoltajia tunnutaan haukkuvan joka suuntaan, ei arvosteta, vaan pidetään huonoina ihmisinä, jotka ovat selvästi epäonnistuneet elämässä. Tämän itsekin kohdannut, tapailin miestä kerran, jonka äiti ei voinut hyväksyä minua ja lapset tuntuivat olevan se este. Halusin kuulemma tuolta mieheltä vain kolmatta lasta, en mitään muuta. Ja kuulemma minun luonani kävi muitakin miesvieraita yms yms. Mitä kaikkea se nainen keksikään poikansa pään menoksi yhdessä siskonsa kanssa. Sairasta!!! 

Ja jos isä ei ole kuvioissa mukana, niin se saa hälytyskellot soimaan todella monella. Sillä naisessahan se vika on. Eihän miehessä koskaan ole vikaa :D Entäs sitten, kun isä on mukana ja näkee lastaan viikonloppuisin. Sehän on ihan normaalia ja taas voivotellaan, kuinka kauheaa, ettei isä saa nähdä lastansa useammin. Mutta kuinka hyvä isä lapsella on ja ja ja ja. Hahhaa, miehiä tarttee selkeästi aina vaan kohdella, kuin heidän kaikki tekemänsä olisi oikein ja upeasti tehty. Miksi heitä pitää aina ylistää?

Heh, varmasti aika katkeralta kuulostavaa puhetta taas ja kapea katseista? ;) Mutta näin moni ihminen näkee ja tuo esille nämä perheajatukset. Se on surullista, että naisia pitää aina vaan alistaa ja ajatella kaiken pahana ja alkuna. Onneksi löytyy myös ihmisiä, jotka eivät ihan näin ajattele, he osaavat käyttää järkeään (sitähän ei vaan voi vaatia keneltäkään) ja osaavat mahdollisesti nähdä oman elämänkokemuksen kautta, ettei kaikki ole aina niin musta-valkoista ;)

Kaiken maailman ajatukset pyörivät päässäni, en saa mielenrauhaa. Tuntuu, kuin en saisi iloita raskaudesta, kuin se olisi väärin. Se on vielä kuitenkin niin salainen asia. Ja tilanne ei edelleenkään ole se, mitä koskaan halusin. Muutama vuosi sitten tehty abortti rakastamalle miehelleni..(tosin olimme jo eronneet), se tuntuu tällä hetkellä niin turhalta tapahtuneelta :( Olenhan nyt saamassa tätä lasta yksin, ja viimeksi oli se syynä aborttiin, etten ollut varma olisiko isä lapsensa elämässä. Sen takia tämän lapsen pitäminen tuntuu niin oudolta. Eihän tuo isä ole edes ottanut minuun mitään yhteyttä, vaikka laitoinkin sen viestin. Hän ei halua olla mitenkään osallisena. Eikä edes kerro nähtävästi sukulaisiilleen, mikä on todella surullista.

En edelleenkään pystynyt vain tekemään sitä aborttia, kun se oli mahdollista!!! Koska oikein pystyn hyväksymään tilanteeni/päätökseni??? Päätökseni..niin miten senkin nyt katsoo. En ymmärrä, miksi en vain voi hyväksyä tätä???? Teen itselleni vain hallaa nahjailemalla paikoillani!!! 

Eilenkin mietin kauhuissani, kuinka kauheaa on saada pieni lapsi..tällä kertaa tuli jaksaminenkin kuvioihin. Mietin, jaksanko enää sitä rumbaa!!! Huouh, oma lapsi on aina oma. Ehkä sitä omaa lasta sitten jaksaisikin..en tiedä enää. Ehkä tässä alkaa vain toivo hiipumaan paremmasta elämästä. Olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen tällä hetkellä. 

rv 13+6